Telefun

! Kuvanlaaduttomuusvaroitus !

(Kahden megapikselin kamera, fuck yeah.) 

Lisäksi varoitus oikeastaan  muutenkin ihan täysin merkityksettömistä kuvista, jotka kaivoin luurista lähinnä vaan piristääkseni itseäni, muistuttaakseni itselleni että elämässä on kuin onkin jotain hyvää ja kaunista ja ihanaa, ja että kannattaa olla elossa. Ja kolmas varoitus edessä olevasta raivoavautumisesta...

Projekti: pidä edes YKSI huonekasvi elossa kauemman
aikaa kuin pari kk. Mara muutti ikkunalaudalleni viikko
sitten, se on kerran jo joutunut Niken tiputtamaksi, mut
kyllä se ihan hyvin siitä huolimatta voi.

Ollut vähän, ja vähän enemmänkin, kaikkea ikävämmänpuoleista häppeninkiä ja draamaa, itkua ja huutoa, epätoivoa puolin ja toisin ja vielä kolmansillakin... Yksityiskohtiin en sen tarkemmin puutu, mutta päädyttiin sitten lauantaina eroamaan. Ja vielä oikein ihanasti saman päivämäärän alla jona omat vanhempani erosivat neljätoista vuotta sitten, en oo taikauskoinen enkä tippaakaan usko numerologiaan, ehen :---)

...ja oikeastaan varmaan pakko totuuden nimissä mainita että "päädyttiin eroamaan" on ehkä hitusen väärä termi käytettäväksi kaksi melko helvetillistä vuorokautta kestäneen parisuhdekriisikokouksemme lopputuloksesta... Toinen oli päättänyt jo valmiiksi, ja voin kertoo että siinä vaiheessa lähti SisMasta melko rumankorkuisia äänenvoimakkuuksia... (Hävettääkö?   Ei tokiiii  >.< )

Oon varmaan jonkinsorttisessa shokissa viikonlopun jäljiltä, koska en vieläkään mielessäni hyväksy, niele, tai ylipäätään edes ymmärrä että näin kävi. Aina kun ajattelen sitä, muistipankkini kertoo mulle että kaikki meidän välillä on ihan nortsisti, mitääään ei oo käynyt... En tunne oikeastaan yhtään mitään, jossain etäisissä synapseissa tiedostan sen että se vei kaikki tavaransa täältä ja painotti monta kertaa että toisin kuin edelliset "erot", tää on nyt se The-juttu (hmm, kirjotin eka vahingossa et "thc-juttu" DD:), isolla E:llä ja R:llä, joka kestää niin pitkään kuin meissä edes toisessa henki pihisee.

Mutta kun hemmetti.

Oon kuullu noi melkein sanasta sanaan samat uhkailut, hyvästijätöt ja viimeiset sanat nopeesti päässä laskettuna kymmenisen kertaa viimeisen vuoden aikana. Aina se on kuitenkin korkeintaan pari viikkoa poissa oltuaan tullut hattu kädessä koputtelemaan tohon oveen.... En osaa olla normiminämäisen isosti huolestunut, vaikka ehkä aihetta ois, kerta se ois ensimmäinenkin kun se jättäis palaamatta....... Surkea skenaario, ei mietitä sitä.

Jos ei söpöt kissa- ja kaktuskuvat riitä piristämään mua, voin onneksi lohduttautua parillakin ajatuksella. Parin viikon päästä Metsäfestiwal, minne oon menossa sittenkin, hetken jo näytti siltä etten rahattomuuden vuoksi pääse.

Ja tän paskadraamailun myötä oon huomannut miten mahtavia ihmisiä mulla on ympärilläni. Siis muutenkin kuin siksi että ne maksaa mut metsäbileisiin.

Pur :3

Lauantaina kun olin vaihtanut Fabossa parisuhdestatukseksi "sinkku", kiirehti neljä ihmistä alle kymmenen minuutin sisään ihmettelemään, kyselemään ja ilmaisemaan selkeesti aitoa huolta ja välittämistä. Yhden pitkäaikaisimman ystävän kohdalla mulla välähti ja tajusin (Vasta nyt, anteeks ._. Oikeesti oon tajunnu sen jo ajat sitten mut oon vähän hidas tossa sisäistämisessä...) että sen lisäksi että se oli ensimmäinen joka tuli kyselemään missä mennään, se oli myös ensimmäinen, ainoa, joka kevättalvella tuli tapaamaan mua suljetulle, eikä ees kovin montaa päivää sinne joutumiseni jälkeen. Ja hän on myös ainoa tuttuni, joka ei ole KOSKAAN viilentänyt muhun hetkeksikään välejä vaikka mulla olisi ollut kuinka psykoottinen sekoilukausi meneillään.


Vaikka päällimmäisenä mielessä olevat tilanteet onkin vittumaisesti levällään, välejä katkeamispisteessä, jääkaappi homeessa ja puhelimet mykkiä, oon silti melko varma että kokonaan yksin en tuu jäämään ikin... never say never, siis ainakaan ihan lähiaikoina. Että kai tässä on jotenkuten ryhdikkäänä pysyttävä ihan vaan sen takia.

Piis, kyllä tää tästä...