Mitä näit?

Kahdeksan ihmistä, jotka syystä tai toisesta on yhtä kuin <3

Osa II

Oli muistaakseni tammi- tai helmikuu vuonna 2003, paikkana Hamina, Jamilahden kansanopisto, häppeningin nimenä lasten ja nuorten kirjoittajakoulutusleiri.

Ensimmäinen leiripäivä, sijainti tarkemmin ilmaistuna Jamilahden kartanon toisen kerroksen tyttöjen vessa. Ala-asteaikainen kaveri tahtoi tutustuttaa minut tyttöön jonka kanssa oli lähtenyt leirille ja vessassa sitten törmäsimme, Maiju esitteli minut ruskeasilmäiselle tummatukkaiselle tytölle, jolla oli yllään ylisuuri ruskea villapaita: " Tässä on Titta. "
Titta oli pieni, ujonpuoleinen ja suloinen. Sen kirjoittamat tarinat olivat herkän angstisia, ja useimmiten niissä käsiteltiin luontoa. Se oli just semmoinen luonnollinen ja herkkä luonnonlapsi.

Seuraavalla viikonloppuleirillä parin kuukauden päästä Titalla oli shokkivihreät hiukset ja katsoin sitä silmät ihailusta pyöreinä silloinkin. Oltiin kuitenkin kaksitoista-kolmetoistavuotiaita, harvalla siinä iässä oli pokkaa ottaa niin rohkea hiusväri. Myöhemmin sen vuoden kesällä järjestettiin neljän päivän pituinen kirjoittajakesäleiri, jossa ryhmäydyttiin neljän tytön jengiksi; minä, Titta, Angela ja Jenna, joka on ainoa johon en ole leirien jälkeen pitänyt yhteyttä. Valvottiin öitä, höpöteltiin, avauduttiin, ja näin jälkikäteen ajatellen en ole varmaan koskaa kertonut itsestäni ja menneisyydestäni niin avoimesti ihmisille, jotka käytännössä kuitenkin olivat ventovieraita. Ehkäpä siitä syystä ollaan vielä lähes vuosikymmenen jälkeenkin niin läheisiä niiden tyttöjen kanssa, tosin Angelan kanssa on yhteydenpito viimeisen parin vuoden aikana jäänyt kovin vähäiseksi.

Leirien jälkeen pidettiin tekstiviestitse ja IRC-Galleriassa yhteyttä jonkun vuoden verran, sitten keksittiin että voitaisiin alkaa hengailla myös tosielämässä. Aluksi meidän kasvottain tapaamiset olivat täynnä kiusallisia hiljaisuuksia, sillä molemmat olemme perusluonteiltamme varsin ujoja, mutta sitten tuli kesä 2005 ja rippileiri.
Menin muun kuin kotiseurakuntani leirille päästäkseni Titan kanssa samalle, niihin aikoihin se oli kalju ja minä muuten vaan omituinen hippirokkari, oltiin totaalisen silmiinpistävä näky urhisten ja pissisten seassa ja niinpä suurimman osan leiristä vaan jurputettiin kahdestaan jossain nurkassa. Mutta sen leirin aikana lähennyttiin, osittain varmaan siksi että jos joku on jakamassa semmoisen kärsimyksen ja piinan, syntyy pakostakin tunneside.

Pyörittiin sen syksyn aikana paljon yhdessä ja tehtiin kaikkea mitä normi-ihmiset ei välttämättä tee; juotiin mehua hautakynttilöistä, stalkattiin ihastustani sen takapihalla sateenvarjojen alla, haudattiin tienposkesta löytynyt rotta Parikan hautausmaalle yms. Meidän friikkiposseen kuului niihin aikoihin kolmaskin tyttö, Okuliina, mutta hänen kanssaan meillä kummallakaan ei ole enää välejä erinäisistä sattuneista syistä.

Kesällä 2006 löysin alkoholin, ja Titasta tuli mun vakioryyppykaveri vuosiksi eteenpäin. Ja kun meidät päästi liikenteeseen ja antoi mukaan alkoholipitoista juomaa... no, se ei aina ollut kaunista. Toki hyviä reissujakin oli, mutta sitten oli myös iso kasa niitä jotka ois mielellään voinut jättää tekemättä.

2009 muutin Lankilaan, jolloin välimatka meidän kotien välillä oli vain pari-kolme kilometriä. Sen vuoden syksynä taisin yhdessä vaiheessa olla joka ilta silloisen kämppikseni kanssa Titan ja avomiehensä kämpillä istumassa iltaa.

Elämäntilanteet muuttuu, ihmiset kasvaa aikuisiksi, mutta siitä huolimatta oli melkein shokki kun kevättalvella 2010 ystäväni ilmoitti olevansa raskaana. Pahimmissa kauhuskenaarioissani Titasta tulisi tylsä, hikikomeroitunut ja takakireä äiti, joka vaan päivästä toiseen olisi leikkimässä kotia eikä tekisi koskaan mitään kivaa. Niihin aikoihin otettiin muutaman kerran sanallisesti yhteen ensimmäistä kertaa ikinä, kun toisella päätä sekoitti raskaushormoonit ja toisella maaninen psykoosi. Kuitenkaan niistä flaidaamisista ei oo jäänyt mitään katkeruuksia, lähinnä vaan naurattaa kun muistelee...

Kauhuskenaarioni ei toteutunut, läheisiä ystäviä ollaan ihan niinkuin ennenkin, ainoana erotuksena entiseen on se että nykyään niillä käydessä ympäriinsä juoksentelee kovin paljon ystäväni näköinen ihastuttava parivuotias tyttölapsi.

Voisin väittää, että nyt kun Jepa on muuttanut Lappeenrantaan, Titta on mun paras paikallinen ystävä. Tässä kesän mittaan ollaan nähty päivittäin tai ainakin joka toinen päivä, ja tuntuu että sille pystyy rehellisesti ja suoraan kertomaan kaikkein kamalimmatkin tekemäni asiat ilman paheksuntaa tai tuomituksi tulemista.
Vaikka meidän maailmankatsomukset hitusen eroaakin toisistaan, Titta on kasvissyöjä ja vihreän linjan maailmanparantaja, mie ekonatsihenkinen militaristi, keskinäinen ymmärrys kaikessa muussa paitsi ruoka-asioissa pelittää.
Ja kovasti olen liikuttunut ja otettu kaikesta huolenpidosta vuosien varrella. Kun 2007 vedin yhdellä keikalla kiljuöverit, Titta oli pitämässä mulle muovipussia johon oksensin, ja juoksutti mulle vettä ja ruisleipää. 2008 jossain teiniangsteissa uhkailin itsemurhalla ja napsin kipulääkkeitä yksin himassa, ja tietenkin erittäin teinimäisesti tiedotin siitä ihmisille, ja Titta soitti ambulanssin. Ja lisäksi se mistä tuossa taannoinkin mainitsin, tuo ihana nainen oli ensimmäinen ja ainoa joka tuli helmikuussa katsomaan mua Kuusankoskelle suljetulle osastolle. Toi vieläpä tupakkaa, karkkia, ja ystävänpäiväkortin jonka miehekkeelle lähettämällä sulatin sen sydämen.