Mulla on ollut rinnallani elämäni ihminen jo vuoden verran. Välillä vähän kauempana, välillä ollaan otettu yhteen niin että siitä on syntynyt vahinkoa ympäröivillekin yksilöille, mutta aina, vitun aina, ollaan ennemmin tai myöhemmin jolkotettu toistemme luokse takaisin.
Voisin vaikka kirjoittaa kirjan niistä syistä miksi yhä vain palvon maata ton ihmisen jalkojen alla, vaikka on ollut vaikeita aikoja, vaikka toisinaan ne vaikeat ajat on olleet tasoltaan mahdottomia. Meillä vaan, kaikesta huolimatta, aina jutut natsaa jotenkin maagisesti. Ensitapaamisesta lähtien ollaan pystytty juttelemaan kaikesta ja meillä on ainakin suurin osa ajasta kivaa.En olisi kyllä välttämättä vuosi takaperin uskonut että se satunnainen nuori jannu jonka pykälään lähdin jatkoille ankeista teinibileistä tulisi viemään mun sydämeni, mieleni, ruumiini ja elämäni. Että siitä tulisi tärkein ihminen mun elämässä, että se antaisi sille uuden (paremman?) suunnan.
Se poika pelasti minut.
Kompensoin tällaisen ällöttävän lässynlässyntekstin kirjoittamisella vitutusta siitä että huomaan viettäväni tätä vuosipäivää yksin himassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti